sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Eläköön ne pienet erot

Menneet 20 vuotta pesäpallon valmennustyössä ovat pitäneet sisällään monenmoista – kirveleviä tappioita, makeita voittoja, mestaruuksia ja sarjanousujakin. Pesäpallokentiltä on löytynyt lisäksi paljon uusia ystäviä ja tapahtumia, jotka ovat tallentuneet kovalevylleni sen mahdolliseen hyytymiseen saakka.

Oma valmennusurani alkoi vuonna 1993 Nurmon Jymyn ykköspesisjoukkueessa. ”Äijävuosien” jälkeen tieni vei Peräseinäjoelle sikäläisen naisjoukkueen pariin. Elettiin vuotta 2002, olin jo kahden tyttölapsen isä ja kuningattareni aviopuoliso, joten naisten maailman piti olla minulle tuttua juttua…

Jo ensimmäisistä treeneistä alkaen totesin, että poissa ovat ”äijätreenit” ja tilalla on jotakin aivan muuta. Alkuverryttelyssä pelailtiin toki sählyä, mutta ihmeekseni maaleja ei laskettu laisinkaan. Ei kuulunut kuittailua, kettuilua eikä nähty provosoivia tuuletuksia verkkojen soidessa.
Poissa olivat myös ne ajat kun Kitinmäen Pekka ja kumppanit haastoivat joukkuekaverit kisaan milloin näpinlyönnissä, heittovoimassa tai kumuran putoamisessa. Häviäjät saattoivat köyhtyä tuopposen ja joskus toisenkin. Naiset toki kilpailivat keskenään, mutta se ei näkynyt treeneissä, vaan jossakin ihan muualla…

Epäonnistumisen hetkellä tilanteen kuittaukseen tuli myös laatia uusia malleja. Äijissä tuo hoitui kovin helposti. ”P…ele, kun sä oot surkea”,  kuului useimmiten useammankin joukkuekaverin suusta ja tuon yksimielinen hyväksyminen sai asian loppuunkäsitellyksi. Naisen epäonnistuminen puolestaan vaatii perusteellisemman käsittelyn, nainen kun ei omasta mielestään juurikaan tapaa epäonnistua. Jos näin sattuu käymään, niin syy saattaa olla auringossa, pilvenhattaroissa, piikkarin piikeissä, mailan teipeissä, niskan jäykkyydessä, tekniikkavirheessä tai vaikkapa missä. Ja auta armias, jos joku joukkuekavereista epäonnistumista sattui kommentoimaan…

Naiset ovat tunnollisempia, ahkerampia ja perusteellisempia kuin miehet, sekin täytyy todeta. Harjoitteiden ja taktiikan perustelu ja niiden hyväksyttäminen joukkueelle vaatii valmentajalta aikaa. Kun asiat ovat selvitetty, niin isoin työ on tehty. Tämän jälkeen ei tarvitse kuin pitää ja päästää. 

Naisvalmennuskokemukseni jälkeen matkani jatkui omien tytärteni joukkueisiin. Koulun jumppasaliin saapui liuta 7- ja 6-vuotiaita naisenalkuja. Alkuverryttelypelit käyntiin, voittajat selville ja häviäjille punnerruksia, vatsoja ja kyykkyhyppyjä – ”valmennus” oli alkanut. Vuodet vierivät, kisailut jatkuvat ja voittajajoukkueet päättävät häviäjien rangaistukset – ”valmennus” jatkuu. Meillä saa epäonnistua ja sen voi todeta jopa ääneen, eikä siitä synny traumoja – sekin on jo todettu. 

Takana on nyt toisessa ikäluokassa 10 vuotta ja toisessa 8. Joukkueiden henki on hyvä, nahka on kovetettu ja asenne on kohdillaan. Toivottavasti ”äijämäinen” meininkimme tuo mukanaan jotakin hyvää tyttöjen huomiseen niin pelaajina, työntekijöinä, aviopuolisoina ja mahdollisesti äitinäkin, näin toivoo


Hakalan Marko